Kaksiulotteiset tasohyppelypelit voivat edelleen varsin hyvin nykypäivän ultrarealistisella pelikentälläkin. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä on Kumi Souls Gamesin ensimmäinen julkaisu, The Last Faith. Peli taidokkaasti tehty ja kiinnostavan juonen omaava seikkailupeli, joka takaa pelaajalle sopivasti synkistelyä noin viidentoista tunnin läpipelaamisen ajaksi.
Metroidvanian uusin jäsen
Ensivaikutelma pelistä oli hämmentävä flashback Castelvania-sarjaan ja vielä sen ensimmäisiin osiin. The Last Faith onkin hyvin tietoinen sukulinjastaan sekä aikalaisistaan kuten Blasphemous tai Bloodborne. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri tästä syystä, peli onnistui yllättämään positiivisesti. Kuten Blasphemousin tai Bloodbornen, The Last Faithin vahvuuksia on sen pelimaailma, joka on täynnä synkkiä tunnelmia ja mysteereitä. Pelin grafiikat ovatkin erittäin laadukkaita ja eri tasot on suunniteltu huolella. Tosin pientä lisävaihtelua peli olisi ehkä kaivannut, tai sitten allekirjoittanut on pelannut läpi jo liian monta goottilaista rauniolinnaa.
Yksityiskohtaiset taustat ja hahmojen suunnittelu ovat miellyttävän tarkkoja ja luovat syvän tunnelman, joka imee pelaajan sisäänsä heti ensimmäisistä hetkistä lähtien. Tosin tässäkin jälleen piilee pieni kritiikin paikka, sillä vihollisiinkin olisi kaivannut aavistuksen lisää variaatiota. Vihollisten toisteisuus himmensi hieman pelin nautintoa loppua kohti, mutta The Last Faith tarjoaa kyllä ihan tarpeeksi hyvittääkseen tämän pienen puutteen.
Eri tavat hakata tie auki
Pelimekaniikka tarjoaa haastavia ja monipuolisia taisteluita, jotka vaativat taitoa ja taktikointia. Pelaajalla on valittavanaan kiitettävän iso määrä erilaisia aseita ja kykyjä, jotka tarjoavat erilaisia tapoja lähestyä vihollisia ja haasteita. Taistelut ovat intensiivisiä ja vaativat pelaajalta huomiota vihollisten liikkeisiin ja omiin taitoihin. Vaikka taistelut voivat olla vaativia, ne tarjoavat myös tyydytyksen tunteen, kun pelaaja oppii hallitsemaan niitä.
Pelin äänimaailma on yksi sen vahvuuksista. Ääniraita täydentää täydellisesti pelin synkkää tunnelmaa ja luo kiehtovan ympäristön, joka vie pelaajan syvälle pelin maailmaan. Ääninäyttely ja äänitehosteet tukevat tarinaa ja lisäävät pelikokemuksen syvyyttä ja intensiteettiä.
Yksi pelin haasteista voi olla sen oppimiskäyrä ja vaativuustaso. Peli voi olla varsin haastava, ja uusien pelaajien voi viedä aikaa tottua sen monimutkaisiin mekaniikkoihin ja vaativiin taisteluihin. Lisäksi pelin tarina voi olla hyvin synkkä ja intensiivinen, mikä saattaa olla liian raskasta joillekin pelaajille. Toisaalta pelin haasteet ja monipuoliset aseiden ja magian yhdistelmävaihtoehdot tarjoavat motivaation uudelleenpelaamiselle.
Yhteenveto
Onko The Last Faith sitten niin hyvä kuin vaikka alkuperäiset Castlevania-pelit tai Blasphemous tai Bloodborne? Vertailu näiden välillä on yhtäältä aiheellista ja toisaalta turhaa. The Last Faith tarjoaa niin paljon omaperäisiä puolia ja asioita, että sitä ei voi pitää minkään näiden mainittujen pelien suorana kopiona. Erityisesti taistelumekaniikka on pelin ominaisuus, joka on miellyttävän omaperäinen. Toki paljon yhteistäkin näissä peleissä on, erityisesti tyylin ja estetiikan saralla. Mutta jos aiemmat Metroidvanian goottilaiset seikkailut ovat innostaneet ja kiinnostaneet, niin The Last Faith ei petä tässä.
Ainakin allekirjoittanut löysi paljon pidettävää The Last Faith -pelistä. Se tarjoaa upean ja synkän seikkailun, joka on täynnä visuaalista ja emotionaalista syvyyttä. Sen upea grafiikka, kiehtova tarina ja haastava pelimekaniikka tekevät siitä unohtumattoman pelikokemuksen niille, jotka pitävät synkistä ja vaativista toimintaseikkailuista. Vaikka peli voi olla haastava uusille pelaajille ja sen synkkä tunnelma voi olla liian intensiivinen joillekin, se tarjoaa kiehtovan ja ainutlaatuisen matkan niille, jotka ovat valmiita uppoutumaan sen maailmaan.