Kaikki ne, jotka ovat nähneet ensimmäisen Robocop-elokuvan aavistavat mistä Robocop: Rogue City -pelissä on kyse. Ja kaikki ne, jotka ovat nähneet elokuvan jatko-osat, osaavat pitkälti arvata tarinalliset ongelmat, joika tässä pelissä on. Estääkö se peliä olemasta hauska kokemus? Ei. Robocop: Rogue City on omassa kategoriassaan varsin onnistunut ensimmäisen persoonan ammuntapeli.
Veristä lainvalvontaa tulevaisuuden synkässä Detroitissa
Tarinallisesti Robocop: Rogue City sijoittuu toisen ja kolmannen elokuvan väliseen aikaan ja jatkaa Robocopin tarinaa samalla, hyväksi havaitulla teemalla: rikollisia on paljon ja paras vastaus on Robocopin tulivoima. Ja peli on todella graafisen väkivaltainen, kuten elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa. Tulivoimaa löytyy aina ikonisesta ysimillisestä pistoolista ja konekivääreistä tarkkuuskivääreihin ja kranaattiampulaitteiseen, joten jälki on parhaimmillaan hyvin veristä. Ja jos vihollisten ampuminen kyllästyttää, niin voi pahiksia niputtaa nyrkein ja heiteltävin esineinkin, mutta parhaimmillaan peli on pelaajan asettuessa Alex Murphyn eli Robocopin tinasaappaisiin ja kulkiessaan tankin lailla läpi roskasakin.
Tässä peli on myös parhaimmillaan, kun pelaaja pääsee kokemaan sen, miltä tuntuu kulkea pysäyttämättömänä voimana pimeän Detroitin kaduilla. Rikollisten luodit eivät tunnu tekevän jälkeäkään Robocopin panssariin ja tämä lähtökohta onkin hyvin erilainen verrattuna useimpiin nykypäivän ammuntapeleihin. Siinä missä monet pelit keskittyvät nopeaan liikkumiseen ja suoranaiseen säntäilyyn, Robocop: Rogue City luottaa Robocopin tankkimaisuuteen päähenkilön puskiessa läpi vaikka harmaan kiven. Ainakin alkuun. Peli olisi hyvin tylsä, jos samat voimasuhteet jatkuisivat loppuun asti, mutta onneksi pelin vaikeustaso nousee pelin edetessä ja edes Robocop ei pysty talsimaan tietään kaikkien vihollisten läpi.
Pelin juoni ei ole erityisen monimutkainen, vaikka siinä onkin tällaiseksi peliksi yllättävän isoja Alex Murphyn/Robocopin identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Mutta itse pelin juoni rakentuu uuden pahiksen saapumiseen Detroitiin ja Robocopin täytyy pysäyttää hänet. Suoraviivaista ja tyylikästä, mutta tehty tarpeeksi hyvin, että pelikokemus on viihdyttävä.
Verta ja gorea
Robocop: Rogue City näyttää hyvältä. Ei erinomaiselta kuten esimerkiksi Alan Wake 2, mutta tarpeeksi hyvältä, että pelaaminen on mielekästä. Ja onneksi, onneksi, tekijät ovat saaneet Peter Wellerin mukaan ääninäyttelijäksi, koska pelikokemus olisi vähintäänkin latistunut, jos Robocopin äänenä olisi toiminut joku muu näyttelijä. Ei Wellerkään Oscarin arvoista suoritusta pelissä tee, mutta hänen äänensä ja näköisyytensä päähenkilössä antavat pelille pitkän plussan.
Pelin muut tehosteet eivät nimittäin ole mitään erityistä. Ääninäyttely on ihan ok, grafiikat ovat miellyttäviä ja pelin muut hahmot ovat lähinnä statisteja, jotka tarjoavat tarvittavat tiedot, että tarina voi edetä. Ja tavallaan kaikki tämä on ok, koska tuskin kukaan odottaa Robocop-peliltä ultrarealistista kuvausta maailmasta tai erittäin vivahteikkaita henkilöhahmoja, joiden ääninäyttely on parempaa kuin Broadway-näytelmän esiintyjäkaartin. Robocop-pelin tarkoitus on tarjota pelaajalle kokemus Robocopista ja sen tämä peli tarjoaa.
Yhteenveto
Robocop: Rogue City on hyvä peli, mutta on hieman vaikeampi sanoa kenelle se on hyvä peli. Toki elokuvasarjan fanit saavat siitä iloa, mutta tässäkin on pieni ongelma. Ensimmäinen Robocop-elokuva oli niin onnistunut satiiri poliisiväkivallasta, että elokuvasta tuli ansaitusti klassikko. Tämä satiiri on kuitenkin jäänyt pimentoon jatko-osissa eikä Rogue City ole poikkeus tästä. Jos pelaaja haluaa päästä ensimmäisen elokuvan tunnelmaan, niin sitten tämä peli ei ole hyvä valinta. Mutta jos pelaaja haluaa vain kokea sen, miltä tuntuu olla pysäyttämätön tankki, joka tykkää posauttaa otsanappeja ysimillisellä aseellaan, niin Robocop: Rogue City tarjoaa enemmän kuin tarpeeksi vastinetta rahoille.